Sunnuntainen metsäretki

Harmaata, kuollutta, tuokin notkuva puu kohta kaatuu: ajattelen katsellessani märkää metsää ympärilläni. Lapseni juoksee viereeni, osoittaa samaa puuta ja kiljahtaa: "Ato äiti, te on ateen'aali!" Siinä hetkessä huomaan maailmojemme väriloiston eron. Milloin hukkasin tuon kirkkauden omista silmistäni?? Kuoleva kaatuva puu näyttäytyy lapselle elämän kaiken rikkauden symbolina: sateenkaarena. Tämä kontrasti mielessäni jatkan retkeä seuraten lasta kuin suurta mestaria. Leikittelen sanoilla suussani, kotona istahdan kynän viereen ja kirjoitan...

Lapsen silmin sä katselet maailmaa

On maja siellä, minne metsä sen rakentaa

Rapakko järvenä omalla maalla

Puun naava pilvenä taivaalla.

 

Väsynyt taipunut puu

On sulle sateenkaari

Ja kivi, johon toinen kompastuu

On seikkailujen saari.

Kuoppaisella polulla

Leikit junaa vuoristoradalla

Sameassa sumussa

Liihotat lintuna taivaalla.

 

Elämä on matka

Vaan millaiset maisemamme?

Katso, uupunut, uudelleen:

Sillä kengänjäljet hevosen

Saattaa sittenkin olla dinosauruksen!

Satu

3.11.2013

Tämä olkoon muistutuksena itselleni siitä, miten  maailma näyttäytyy sellaisena kuin sitä itse katselee. Voin aina valita miten päiväni väritän. Kiitos Herra Hupsulle.